PORVOON MAISEMISSA

Ajelin erään pienen paikkakunnan läpi ja silmiini pisti kovin tutun näköinen rakennus. Se oli täsmälleen samanlainen, minkä olin vastikään nähnyt omassa kotikaupungissani. Rakennuksilla oli samat muodot, rakenne ja materiaalit aina hajasijoitettuja ikkunoita ja väritystä myöten. Rakennukset näyttivät siltä kuin ne olisi valmistettu samoilla piirustuksilla samassa tehtaassa, mutta ne sijoittuivat täysin toisistaan poikkeaviin ympäristöihin.

Rakennuksen sopivuutta ympäristöönsä ei juuri tunnuta arvostavan. Mihin rakennusyhtiöiltä ja suunnittelijoilta on unohtunut yksilöllisyys, tunnelman luominen ja paikan hengen huomioiminen (genius loci)? Onko nykyrakentamisen suhde kaupunkikokonaisuuteen hukassa? Suunnitellaanko uusia rakennuksia omassa kuplassa ja putkautetaan niitä sitten liukuhihnalta sinne missä kaupunkirakenteesta sattuu löytymään uusi aukko?

Keskustelu kaipaa laaja-alaisuutta

Rakennuksista ja niiden habituksesta keskusteltaessa kokonaisnäkemys jää usein puutteelliseksi. Monesti keskitytään liiaksi siihen miltä itse rakennus näyttää, mutta jätetään huomioimatta se, millaiseen ympäristöön se on suunniteltu tai millainen vaikutus sillä on koko alueen viihtyisyyteen. Yksittäisen rakennuksen tyyli ja muotokieli ovat toki merkittäviä seikkoja, mutta jotta niitä voisi kokonaisvaltaisesti arvioida pitäisi aina tietää ympäristökonteksti. Esimerkiksi tornitaloissa korostetaan usein hyviä näköaloja ja kustannustehokkuutta, mutta harvemmin kerrotaan millaisen varjon rakennus luo naapurustonsa ylle tai miten iso rakennus hallitsee ja sulkee näkymiä laajalla alueella. Jos tornitaloja on tarkoitus rakentaa useampia, havainnekuvissa voi näkyä kaukainen meri tai vanhaa hienoa kaupunkirakennetta, muttei kovinkaan usein toisen tornitalon monotoninen seinäpinta, joka kuitenkin käytännössä usein pilaa sen hienon näkymän.

Suunnitelmien havainnekuvissa kohde pyritään luonnollisesti esittämään aina parhaassa mahdollisessa valossa ja kuvat laaditaan sellaisista kuvakulmista, jotka synnyttävät kohteesta mahdollisimman positiivisen mielikuvan. Havainnekuvissa käytetään usein lintuperspektiiviä, etenkin silloin, kun katutason näkymä antaisi kohteesta liian massiivisen vaikutelman. Joskus kuvissa esitetään kohderakennuksen ympäristö hyvin viitteellisenä, jolloin on jo melko vaikea arvioida rakennuksen sopivuutta paikkaansa (ks. myös http://aistimaa.fi/blog/havainnekuvat/)

Palataan maan pinnalle

Kaupunkirakenteesta ja uusista rakennuksista käytävässä julkisessa keskustelussa toivoisi rakennuttajilta ja suunnittelijoilta nykyistä parempaa kykyä asettua tavallisen katutason kaupunkilaisen asemaan. Myös sellaisen ihmisen, joka ei välttämättä tule asumaan rakennuksessa, mutta jonka omaan elinympäristöön kyseinen rakennus kuitenkin vaikuttaa päivittäin. Hän voi asua tai työskennellä uuden rakennuksen lähellä, kulkea päivittäin kohdealueen ohi tai hän on tottunut viettämään vapaa-aikaansa läheisessä puistossa. Miten uusi rakennus vaikuttaa hänen mielenmaisemaansa?

Rakennukset jättävät ympäristöönsä muitakin jälkiä, kuin vain niiden itsensä vaatiman maapinta-alan ja ilmatilan. Näitä heijastusvaikutuksia pitäisi kyetä pohtimaan huomattavasti laaja-alaisemmin, mutta tämä taito tuntuu monilta nykypäivän suunnittelijoilta ja päättäjiltä puuttuvan.

Toisaalta voi olla kysymys myös rakennuttajan motiiveista. Rakennuttajaa kiinnostaa ennen kaikkea tulevien asukkaiden miellyttäminen. Jos asunnot tekevät kauppansa ja kohde tuottaa voittoa, rakennuttajalle ei ole niin väliä sillä, minkälaista kaupunkitilaa rakennus luo ympärilleen, vaikka se ei sattuisikaan miellyttämään muiden kaupunkilaisten silmää.

Rakennuttaja vs. suunnittelija

Haluan uskoa, että valtaosalla suunnittelijoista on aito halu luoda toimivaa, kaunista, viihtyisää ja hyvää kaupunkiympäristöä. Rakennusyhtiö (tai muu tilaaja) asettaa kuitenkin yleensä lähtökohdat ja reunaehdot suunnittelulle. Isoissa rakennushankkeissa on huomattava määrä projektin määrittelyyn vaikuttavia osallisia. Tilaajalta tulee budjetti ja tavoitteet, viranomaiselta taas kaavamääräykset ja pykälät. Arkkitehti tai suunnittelija voi omalla asiantuntemuksellaan ja näkemyksellään pyrkiä vaikuttamaan asiaan, mutta usein rajoitteet ovat melko määritteleviä, jolloin suunnittelijan liikkumatila jää pieneksi.

Rakennussuunnittelussa työ lähtee tyypillisesti tilaohjelmasta, missä pohditaan paljonko neliöitä ja mitä toimintoja rakennukseen tulisi sisällyttää. Tämä antaa pohjan myös alustavalle kustannusarviolle. Suunnittelutyön kuvaus voi olla hyvin teknisluontoista. Siinä tehdään kustannus-, laajuus- ja tehokkuustarkasteluja sekä määritetään tilaajan ja käyttäjän tarpeet sekä kohteen erityisvaatimukset. Suunnittelijan tehtäväkenttä on kuitenkin huomattavasti laajempi. Hänen tulee selvittää myös rakennuspaikan erityispiirteet ja analysoida kaupunkikuvaa sekä ympäristövaikutuksia. Jos tilaajan reunaehdot ovat liian tiukat tai suunnittelija ei ajattele tehtävää riittävän laaja-alaisesti, voi lopputuloksena olla kylmäkiskoista, laskennallisesti tehokasta, mutta ei välttämättä kokonaisvaikutukseltaan hyvää ja miellyttävää kaupunkirakennetta.

Suunnittelun lähtökohdat

Suunnittelun tulisi aina olla paikkalähtöistä. Ympäristön tarjoamat mahdollisuudet ja rajoitteet olisi syytä huomioida heti alkuvaiheessa: millaiseen ympäristöön tuleva rakennus tulee asettumaan ja minkälaisen kokonaisuuden se muodostaa olemassa olevan kaupunkitilan kanssa? Millaisia mahdollisuuksia alueen historia antaa suunnittelulle? Onko lähistöllä merkittäviä rakennuksia tai kulttuurikohteita? Millaisia näkymiä rakennuksen suuntaan ja siitä ulospäin avautuu? Kohdealueen mahdollisuuksia ja haasteita tulee pohtia kaikin aistein. Minkälaisia hajuja, makuja ja muita tuntemuksia ympäristö tarjoaa: leijuuko ilmassa esimerkiksi läheisen paahtimon kahvin tuoksu, aiheuttaako korttelin pohjoispuolella oleva vilkasliikenteinen katu meluongelmia vai luoko viereinen lastentarha pikemminkin miellyttävän eläväisen äänimaiseman. Miten läheisen laskettelurinteen valonheittimet tulevat vaikuttamaan kohdealueen valaistukseen ja viihtyisyyteen tai näkyykö alueelle paremmin aamu- vai ilta-aurinko? Miten puistot ja kulkureitit sijoittuvat suhteessa uuteen rakennukseen. Onko alueen pienilmasto lämpimän vai viileän puolella jne.

On siis huomattava määrä erilaisia näkökulmia ja arvoja, jotka pitäisi huomioida, samanaikaisesti kun asetetaan tavoitteet kerrosneliöille tai kustannusrakenteelle. Arkkitehtuuri muovaa paikkaa, mutta paikan pitäisi muovata myös arkkitehtuuria.

”Arkkitehtuuri muokkaa paikkaa, mutta paikan pitäisi muovata myös arkkitehtuuria.”

Välillä tuntuu, että monet ulkoisista tekijöistä unohdetaan. Rakennus suunnitellaan “puhtaalta pöydältä” ja sitten vain pudotetaan se tontille. Piittaamattomuuden ympäristöstä huomaa etenkin siinä, että täysin samanlaisia rakennuksia kopioidaan aivan erityyppisiin ympäristöihin.

Kaupunkisuunnittelu keskittyy murto-osiin

Aikaisemmin asemakaavoja laadittiin kokonaisten kaupunkien mittakaavassa. Niissä huomioitiin kaupungin alueellinen rakenne, pitkät näkymäakselit, aukioiden ja merkkirakennusten sijainti jne. Yhtenä hyvänä esimerkkinä tällaisesta on Bertel Jungin laatima Porvoon asemakaava vuodelta 1928.  Siinä on käytännössä visioitu kaupungin kokonaisrakenne ja huomioitu merkittävät pääväylät ja merkkirakennukset näiden näkymäväylien päätepisteissä. Viheralueet ja puistot on sommiteltu kokonaisuuden kannalta tasapainoisesti ja selkeä korttelirakenne jäsentelee kaupunkitilaa.

Nykyään laajempiin kokonaisuuksiin otetaan kantaa maakunta- ja yleiskaavoissa, mutta asemakaavatasolla suunnitteleminen on yhä enemmän pienten paikkojen sovittamista suurempaan kokonaisuuteen. Voidaan puhua myös ”postimerkkikaavoituksesta”. Tämä on osin pakon sanelemaa, koska nykyään voidaan harvemmin enää lähteä puhtaalta pöydältä. Silti välillä tuntuu, ettei kokonaishahmosta ole tietoakaan, kun paikkakohtaisia ratkaisuita tehdään. Lähes jokaisesta uudesta rakennuksesta halutaan maamerkki ja usein paikkaan mihin sellainen ei isossa kuvassa sovi alkuunkaan.

Mitä kerrotaan kaupunkilaisille?

Jos elät elämäsi yhteisessä urbaanissa ympäristössä (kaupungissa) sinulla pitäisi olla luontainen oikeus osallistua sen tulevaisuuden muovaamiseen. Nykyrakentamisen ongelmana on kuitenkin usein se, ettei rakentaminen ole asukaslähtöistä, vaan ulkopuoliset toimijat määrittelevät tavoitteet ja reunaehdot. Rakennuttaja voi hakea varausta hankkeelle ja kaupunki voi alkaa toimijan kanssa yhteistyössä muokkaamaan kaavaa (tätä kutsutaan myös usein kumppanuuskaavoitukseksi). Monesta hankkeesta tihkuu hyvin vähän tietoa julkisuuteen, ennen kuin melkein kaikki on jo sovittu. Ensimmäisessä yleisötilaisuudessa kerrosneliöt on jo lukittu paikalleen ja rakennuksen koko, muoto sekä tyyliseikat päätetty. Kaupunkilaisten mielipiteillä on siinä vaiheessa enää hyvin vähän vaikutusta hankkeeseen.

Pitkälle vaikuttavia päätöksiä

Rakentamisessa on hyvä muistaa, että nyt tekemämme päätökset vaikuttavat kaupunkikuvaan sukupolvien ajan. Rakennuksen mahdollisimman pitkä elinkaari on toivottavaa sekä ekologisesti, kustannusteknisesti että kaupunkikuvallisen pysyvyyden näkökulmasta. Tämän vuoksi rakentamisessa ei kannata tehdä hätiköityjä päätöksiä. Esimerkiksi Porvoon kauppatorin laidalle 1847 pystytetty Seurahuone kaunisti torin laitaa 125 vuotta, ennen kuin se purettiin nykyisen Seurahovin rakennuksen tieltä 1970-luvulla.

Toinen esimerkki on torin luoteiskulmalle 1874 perustettu tiilinen ja holvikaarinen Porvoon panimo, joka toimi torin kulmalla yli 100 vuotta. Se korvautui nykyisellä Nimbuksen korttelilla 1970-luvun puolessa välissä. Nyt tämän korttelin uusimista pohditaan jälleen, alle 50 vuotta edellisen kortteliuudistuksen jälkeen. Joutuu väkisinkin pohtimaan, onko korttelin seuraava elinkaari 25 vuoden mittainen?

Vaikka kykenemme nykyään rakentamaan nopeammin ja tehokkaammin, tuntuu kuin rakennusten elinkaari olisi silti lyhentynyt merkittävästi. Rakennuksen elinkaareen vaikuttaa teknisten seikkojen lisäksi myös rakennuksen käytettävyys, muunnettavuus ja arkkitehtuurin ajallinen kestävyys. Etenkin viimeksi mainitun kanssa kannattaa olla tarkkana.

Meidän ei kannata uudistaa kaupunkia vain uudistamisen ilosta tai siitä syystä, että joku rakennusyhtiö on keksinyt itselleen helpon rahasammon. Jokaisen uuden rakennuksen kohdalla tulisi pohtia sen vaikutusta kokonaisuuteen ja kaupungin imagoon. Muuten kaupungin tunne ja ilme pikkuhiljaa näivettyvät uusien rakennusten vallatessa kaikki mahdolliset ja mahdottomat rakennuspaikat. Kauhistelemme nykyään monia 1970-luvulla tehtyjä uudistuksia, mutta olemmeko sokeita tämän päivän kehitykselle? Emmekö nytkin ole “uudistamassa” kaupunkeja yhtä suurella innolla kuin 70-luvulla. Tulevatko seuraavat sukupolvet ihmettelemään ja harmittelemaan nyt tehtäviä päätöksiä? Pala palalta, kortteli korttelilta, uudet rakennukset jättävät vanhat rakennukset varjoonsa ja muuttavat kaupunkikuvaa peruuttamattomasti. Häviääkö kaupungin hahmo mitäänsanomattomien ja persoonattomien betonikolossien taakse.

Vaikka rakennusten elinkaari on valitettavasti lyhentynyt, niin voidaan olettaa, että nyt tekemämme päätökset ja muutokset tulevat näkymään kaupunkikuvassa vielä usean sukupolven ajan. Kestävätkö nykyiset liukuhihnarakennukset paremmin aikaa, vai tulevatko seuraavat sukupolvet ihmettelemään tekemiämme ratkaisuja?

Kaupunkikehityksessä tulisi käyttää syvällistä harkintaa ja antaa arvoa olemassa olevalle. Paikkalähtöisyys on erityisen tärkeää Porvoon tyyppisessä historiallisessa kaupungissa, missä omaleimaisuus on yksi kaupungin tärkeimmistä vetovoimatekijöistä.