Julkaistu 26.1.2026 by Mika Varpio
Kun kaupunkikehityksestä käytävissä keskusteluissa puhutaan modernista rakentamisesta, mielikuva on usein myönteinen. Moderni yhdistyy uuteen, edistykselliseen ja tulevaisuuteen suuntautuvaan: uusiin materiaaleihin, kehittyneeseen talotekniikkaan, parempaan energiatehokkuuteen ja aiempaa turvallisempiin rakennuksiin. Tässä mielessä rakentaminen onkin kehittynyt huomattavasti.
Samalla on kuitenkin vaikea välttyä tunteelta, että jokin ei täsmää. Kaupunkikuvan, mittakaavan, esteettisen rikkauden ja rakennusten pitkäikäisyyden näkökulmasta kehitys ei näytä yhtä vakuuttavalta. Erityisesti julkisivuissa ja kaupunkitilan kokemuksessa muutos viimeisten vuosikymmenten aikana on ollut yllättävän vähäinen. Paradoksaalisesti se, mitä usein kutsumme moderniksi, näyttäytyy ajattelultaan paikoin vanhentuneena.
Tämä ristiriita on syytä purkaa huolellisesti. Kritiikki ei kohdistu modernismiin historiallisena arkkitehtuuriajatteluna eikä nykyarkkitehtien osaamiseen sinänsä. Pikemminkin kyse on siitä, miten modernius on kaventunut sanaksi, jolla perustellaan toistuvia ratkaisuja – ja miten sitä käytetään erityisesti kaavoituksessa esteettisenä oletuksena ilman selkeää sisältöä.
Modernismi, nykyrakentaminen ja järjestelmä
Nykyinen asuntorakentaminen nojaa monilta osin periaatteisiin, jotka vakiintuivat jo 1950–70-luvuilla: tehokkaaseen elementtirakentamiseen, suorakulmaisiin runkoihin, standardoituihin julkisivuratkaisuihin ja tuotannon optimointiin. Samat talotyypit ja mittakaavat toistuvat korttelista ja kaupungista toiseen, ja paikallinen vaihtelu jää usein vähäiseksi.
On kuitenkin tärkeää todeta, ettei tämä ole yksin modernistisen arkkitehtuuriajattelun seurausta. Yhtä lailla taustalla vaikuttavat rakennuttamisen taloudelliset reunaehdot, normiohjaus, kaavamitoitus, pysäköintivaatimukset, urakkamallit ja riskienhallinta. Lopputulos on monen tekijän summa.
Silti vaikutus kaupunkikuvaan on ilmeinen. Kun samankaltaiset ratkaisut toistuvat systemaattisesti, syntyy ympäristöä, jota kutsutaan moderniksi, vaikka se ilmentää ennemmin totuttujen mallien jatkamista kuin todellista uudistumiskykyä.
Kun modernius kapenee ulkonäöksi
Usein vastaväitteeksi esitetään, ettei modernius ole ensisijaisesti esteettinen kysymys, vaan että se ilmenee rakenteissa, energiaratkaisuissa, turvallisuudessa ja elinkaaritehokkuudessa – asioissa, jotka eivät välttämättä näy päällepäin. Tämä on perusteltu huomio. Tässä yhteydessä tarkastelu rajautuu kuitenkin tietoisesti kaupunkikuvaan ja koettuun ympäristöön: siihen, miltä rakennukset näyttävät, miten ne asettuvat katutilaan ja millaista ajallista muutosta ne viestivät.
Oheinen kuvasarja havainnollistaa tätä ristiriitaa. Eri vuosikymmeninä rakennetuissa porvoolaisissa kerrostaloissa on toki eroja materiaaleissa, mittasuhteissa ja detaljeissa, mutta kokonaiskuvassa muotokieli ja perusratkaisut ovat yllättävän samankaltaisia. 2020-luvulla valmistunut rakennus ei kaupunkikuvan tasolla näyttäydy olennaisesti “modernimpana” kuin 1950- tai 1960-lukujen vastineensa – vaikka niiden tekninen suorituskyky, energiatehokkuus ja talotekniikka ovat täysin eri aikakaudelta.
Kun modernius määritellään ensisijaisesti teknisin mittarein, esteettinen ja kulttuurinen ulottuvuus jää helposti sivurooliin – vaikka juuri se vaikuttaa ratkaisevasti siihen, koetaanko ympäristö viihtyisäksi, omaksi ja säilyttämisen arvoiseksi.
Uutuuden estetiikka ja sen vastareaktio
Pitkään on ajateltu, että uuden rakennuksen pitää ennen kaikkea näyttää uudelta. Sen on pitänyt erottua ympäristöstään ja viestiä selvästi, että se kuuluu omaan aikaansa. Tämä ajatus on ollut vahva erityisesti modernissa kaupunkisuunnittelussa.
Viime vuosina tätä lähtökohtaa on alettu kyseenalaistaa. Yhä useampi arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija pohtii, onko jatkuva erottumisen tarve todella paras tapa rakentaa hyvää kaupunkia. Tästä keskustelusta on noussut esiin niin sanottu uushistoristinen ajattelutapa.
Uushistorismi ei tarkoita vanhan jäljittelyä tai sitä, että uusia taloja tehtäisiin näyttämään vanhoilta. Kyse on pikemminkin siitä, että uudet rakennukset suunnitellaan osaksi olemassa olevaa kaupunkia. Ne ottavat vaikutteita ympäristön mittakaavasta, rytmistä ja materiaaleista, jotta ne tuntuisivat luontevalta osalta kokonaisuutta.
Tällaiset rakennukset voivat olla täysin uusia, mutta niiden ei tarvitse korostaa uutuuttaan. Ne eivät “huuda” olevansa eri aikakaudelta, vaan asettuvat osaksi kaupunkia rauhallisesti ja huomaamattomasti.
Taustalla on myös laajempi ajatus: arkkitehtuurin arvo ei synny pelkästään siitä, että se erottuu muista. Kaupunki voi kehittyä myös kerroksittain ja jatkuvasti, ilman jyrkkää vastakkainasettelua vanhan ja uuden välillä. Tällainen lähestymistapa voi tehdä ympäristöstä yhtenäisemmän, rauhallisemman ja pitkäikäisemmän.
”Moderni” kaavoituksen vaatimuksena
Samaan aikaan kaavoituksessa ja rakentamistapaohjeissa toistuu yhä vaatimus modernista tai nykyaikaisesta ilmeestä. Kaavaselostuksissa ja kilpailudokumenteissa asia muotoillaan esimerkiksi näin:
- Rakennuksen tulee olla muotokieleltään kevyt ja moderni
- Rakentamisen tavoitteena on moderni ja yhtenäinen asuinalue
- Rakennusten muotokielen tulee edustaa nykyaikaa
- Rakennuksen tulee julkisivuillaan kuvastaa rakentamisajankohtaansa
- Rakentaminen tulee toteuttaa arkkitehtuuriltaan ajanmukaisena
- Talojen tulee muodostaa kokonaisuus, joka heijastelee niiden toteutusaikaa
- Rakennusten tulee muodostaa moderni kokonaisuus
Näiden vaatimusten taustalla on usein ymmärrettävä tavoite: estää heikkolaatuinen historisointi, näennäinen vanhan jäljittely ja visuaalisesti sekava kokonaisuus. Ongelma ei ole tavoite, vaan keino. Epämääräinen vaatimus modernista ilmeestä ei itsessään takaa laatua, mutta se voi sulkea pois ratkaisuja, jotka olisivat kaupunkikuvallisesti ja kulttuurisesti perusteltuja.
Erityisen ongelmallista tämä on historiallisesti arvokkaissa ympäristöissä, joissa modernius tulkitaan helposti velvollisuudeksi erottua. Lopputuloksena voi olla tarpeeton vastakkainasettelu vanhan ja uuden välillä – visuaalisesti levoton ympäristö, joka ei tue kaupunkitilan jatkuvuutta.
Tämä on myös ristiriidassa Kuntaliiton ohjeistuksen kanssa, jonka mukaan rakentamistapaohjeiden keskeinen tavoite on edistää alueen ominaispiirteisiin ja paikallisiin erityisolosuhteisiin sopivaa ja kestävää rakentamista. Lähtökohdan tulisi siis olla paikan luonne ja kaupunkikuvan kokonaisuus – ei abstrakti tai nopeasti vanheneva käsitys siitä, miltä nykyaikaisen rakentamisen tulisi näyttää.
Entä ilmasto, talous ja kestävyys?
Usein oletetaan, että ihmisläheinen, kerroksellinen ja yksityiskohtainen kaupunki on väistämättä kallis tai ekologisesti ongelmallinen. Todellisuus on monisyisempi. Yksityiskohtaisuus ei automaattisesti tarkoita tehottomuutta, eikä pelkistetty muotokieli takaa kestävyyttä tai edullisuutta.
Rakennusten pitkäikäisyys, muunneltavuus ja korjattavuus sekä asukkaiden kiinnittyminen ympäristöön ovat tekijöitä, joita tekniset mittarit eivät aina tavoita, mutta joilla on ratkaiseva merkitys rakennusten koko elinkaaren kannalta. Ympäristö, josta pidetään huolta ja johon koetaan kuuluvuutta, säilyy usein käytössä pidempään ja kestää siksi myös ekologisesti paremmin.
Kulttuurinen kestävyys ei ole energiatehokkuuden vastakohta, vaan sen edellytys: vain arvostettu ja toimivaksi koettu rakennettu ympäristö todella kestää aikaa.
Porvoo – kerroksellisuus modernina hyveenä
Porvoo on hyvä esimerkki kaupungista, jossa modernius ei ole koskaan tarkoittanut yhden aikakauden ylivaltaa. Kaupunki on rakentunut kerroksittain: Vanha Porvoo, empirekaupunki, 1900-luvun lisäykset ja uudemmat alueet muodostavat ajallisen jatkumon.
Porvoon viehätys perustuu vaihtelevuuteen, mittakaavaan, paikalliseen luonteeseen sekä historian ja nykyhetken vuoropuheluun. Tämä ei ole museaalisuutta, vaan elävää kaupunkia – ja juuri siksi se kestää aikaa.
Uudet alueet voisivat jatkaa tätä tarinaa, jos modernius ymmärrettäisiin oikein: ei uutuutena itsessään, vaan kykynä asettua osaksi kokonaisuutta.
Modernius ei ole ulkonäkö – vaan kyky uudistua paikkaa kunnioittaen
Kysymys ei ole vanhan ja uuden vastakkainasettelusta. Ongelma on se, että olemme jääneet kiinni yli puolen vuosisadan takaiseen modernismiin samaan aikaan, kun maailmamme, tutkimustietomme ja ihmisten tarpeet ovat muuttuneet.
Modernius on kykyä uusiutua. Kykyä oppia historiasta, hyödyntää tutkimusta, ymmärtää ihmismieltä ja nähdä tunnelma ja viihtyisyys yhtä tärkeinä kuin tehokkuus ja tekninen suorityskyky.
Luopuminen kaavamääräyksiin kirjatuista automaattisista vaatimuksista ”modernista” tai ”nykyaikaisesta” muotokielestä ja painopisteen siirtäminen paikkaan sopivuuteen, pitkäikäisyyteen ja ihmiselle hyvän ympäristön edellytyksiin olisi aidosti ajanmukainen askel kohti kestävää kaupunkikehitystä.
Lähteitä ja linkkejä:
- Design Council/CABE – The value of good design (PDF):
https://www.designcouncil.org.uk/fileadmin/uploads/dc/Documents/the-value-of-good-design.pdf - UNESCO (2016): Culture: Urban Future – kulttuurinen kestävyys on kaupunkien kestävyyden neljäs pilari.
https://unesdoc.unesco.org/ark:/48223/pf0000245999 - Norman, MacLean & Kennedy (2006):
Rakennuksen elinikä on ratkaiseva tekijä sen kokonaispäästöissä – pitkäikäisyys kompensoi jopa heikomman energiatehokkuuden.
https://ascelibrary.org/doi/10.1061/%28ASCE%290733-9488%282006%29132%3A1%2810%29 - Venetsian julistus, jonka mukaan ”lisärakentamisen on erotuttava arkkitehtonisesta kompositiosta ja sillä on oltava nykyajan leima.”
https://www.icomos.org/images/DOCUMENTS/Charters/venice_e.pdf - Kuntaliiton ohjeistus: 6.2 Rakentamistapaohjeet, hyvä rakentamistapa ja ympäristön hoito
https://www.kuntaliitto.fi/julkaisut/rakennusjarjestyksen-laatimiseen/6-opas-ja-mallimaarayksia/62-rakentamistapaohjeet-hyva - Ilvesmäki, Henrik: Uushistorisistisen ajattelun ja estetiikan taustoitusta
https://www.ark.fi/fi/2025/12/uushistorisismi-ja-uutuuden-merkitys/
