PORVOON MAISEMISSA

Kaupunkikehitykseen liittyviä ajankohtaisia näkökulmia

Leikkipaikkojen haasteet

Muistan omasta lapsuudestani, että jännittävät leikkipaikat olivat hauskimpia. Ne olivat ehkä jopa kiellettyjä paikkoja, missä saattoi kohdata mitä erikoisimpia pulmia ja pääsi vapaasti seikkailemaan. Lähimetsässä oli loistavia kiipeilypuita, ja vaikka sieltä joskus tultiin kotiin sormet verillä tai kroppa pienillä mustelmilla, niin kyllä Tarzania oli paljon mukavampi leikkiä ”aidossa” ympäristössä. Omatekoisten liaanien ja keihäiden tekeminen ja käyttäminen vaati jo jonkinlaisia kädentaitoja. Risumajaa rakennettiin useita päiviä ja kun maja lopulta valmistui, se oli suuri ylpeydenaihe. Heti kun läheinen puro syystalvella jäätyi, jään kestävyyttä piti tietysti mennä kokeilemaan. Joskus housut ja saappaat kastuivat, mutta hauskaa oli. Kaupungissa oli myös paljon urbaaneja paikkoja, jotka vetivät puoleensa: rakennustyömaita, joihin saattoi livahtaa aidanraosta tai hylättyjä taloja, joiden särkyneet ikkunat avasivat portin mitä jännittävimpiin mielikuvitusleikkeihin.  Riskialtistako? Kyllä ehdottomasti, mutta myös mielikuvitusta ruokkivaa ja lapsen omia taitoja ja ajattelukykyä kehittäviä ympäristöjä.

Poika metsässä. Kuva: https://pixabay.com/fi/poika-taaperoik%C3%A4isten-lapsi-nuori-1272637/

Tuntuu kuin nykylapsilta nämä mahdollisuudet olisi tehokkaasti viety. Lasten leikkipaikoilla pyritään turvallisuuden nimissä minimoimaan kaikki pienimmätkin riskit. Leikkipaikoista tehdään valmiiksi pureksittuja ja keinotekoisia ympäristöjä, ja jottei kukaan vaan keksisi mitään ”väärää” käyttötapaa laitteille, niissä on usein ohjekyltit, joissa lukee laitteen suositusikä ja ohjeistus siitä, mitä sillä tulisi tehdä. Mielikuvituksetontako? Osittain kyllä. Suunnittelijoilla toki on mielikuvitusta, kun he pohtivat mitä kaikkea lapsille voidaan tarjota prameassa ja värikkäässä paketissa, niin ettei lapsen tarvitse rasittaa omia aivojaan laitteen käyttötarkoitusta pohtiessa. Mutta onko tämä kehittävää? Väitän, että lapsen kannalta kehittävämpää olisi antaa hänelle kasa lautoja ja kysyä, että ”mitäs noista voisi rakentaa?”. Tai ohjata lapsi metsään ja olla hämmentymättä, jos hän tulee takaisin vaatteet likaisina ja käsissä muutama naarmu.

Lait ja standardit

Julkisella puolella otetaan asiat leikkipaikkojen suhteen yleensä varman päälle. Julkiselle tilaajalle on houkuttelevaa valita sellainen vaihtoehto, jossa tarjotaan turvallisuutta pykälien kautta, jolloin he voivat pestä kätensä, jos jotain sattuu. Leikkipaikkojen turvallisuusteknisiä kysymyksiä ei itse asiassa ole suoraan määritelty laissa. Kuluttajaturvallisuuslaissa viitataan siihen, että palveluntarjoajan eli esimerkiksi leikkipaikan rakennuttajan (usein kaupunki) tulee antaa kirjallinen ilmoitus kunnan valvontaviranomaiselle ja laatia turvallisuusasiakirja, joka sisältää suunnitelman vaarojen tunnistamiseksi ja riskien hallitsemiseksi. Tässä ei kuitenkaan määritellä mikä on esimerkiksi alustan laatu tai putoamiskorkeus tms. Näihin teknisiin periaatteisiin on otettu kantaa dokumentissa SFS-KÄSIKIRJA 143 Leikkikenttävälineet, joka sisältää eurooppalaisten standardien EN1176 ja EN1177 yleiset turvallisuusvaatimukset leikkikenttävälineille. Edellä mainitut standardit ovat kuitenkin vain suosituksia eivätkä siten lakisääteisesti velvoita tiettyihin ratkaisuihin. Vaikka laki ei siis suoraan edellytä tietynlaisia toimintamalleja leikkialueilla, edellyttää se kuitenkin jonkinlaista suunnitelmaa turvallisuudesta ja helpoimmin tämä on ratkaistavissa suositeltuja standardeja noudattamalla ja tämän vuoksi niistä poikkeavat ratkaisut varmaan ovat harvinaisempia. Standardit tavallaan asettavat rajat juridisesti hyväksyttävälle riskitasolle.

Kustannukset

Standardit koskevat erityisesti laitevalmistajia, jotka joutuvat ottamaan ne huomioon laitteiden kehitystyössä. Tuotekehitys ja juokseminen jatkuvasti päivittyvien standardien perässä ei ole halpaa lystiä. Tämä näkyy myös välineiden hinnassa. Erään tunnetun valmistajan pyramidiverkkoa (hinta noin 15 000 euroa) markkinoidaan seuraavasti: ”Pyramidi-kiipeilyverkko tarjoaa kaikenikäisille upean mahdollisuudenliikkua ja treenata niin notkeutta, kehonhallintaa kuin tasapainoakin”. Hyvältä kuulostaa, mutta eikö tuon saman voisi tehdä metsässä ihan ilmaiseksi?

Arvatkaapa, kuinka kallis on keskikokoinen leikkipaikka? Nykyaikainen leikkipuisto, joka on tarkoin rajattu ja sisältää puolisen tusinaa leikkivälinettä ja sertifioidut turvapinnoitteet, maksaa noin 100 000 euroa. Melkoinen summa. Kolmannes tästä summasta menee leikkivälineisiin ja noin viidesosa aitoihin, portteihin ja muihin elementteihin. Loput menevät turvapinnoitteisiin ja maatöihin.

Vastuukysymykset

Asiaa voi tietysti lähestyä monesta eri näkökulmasta. Jos asian vastuukysymyksistä kysyy lainoppineelta, saa vastaukseksi pitkän litanian sääntöjä ja määräyksiä, joiden vuoksi leikkipaikan pitää olla juuri sellainen ja tällainen. Tätä kuvastaa hyvin esimerkiksi seuraava Kiinteistölehdessä ollut teksti, jossa otetaan kantaa taloyhtiön vastuuseen leikkipaikan vaaroista:

”Kun yhtiö on todennut taikka epäilee leikkipaikan olevan turvamääräysten vastainen ja asiaa selvitetään yhtiössä, on hallituksen syytä estää leikkipaikan käyttö kyltein. Pelkkä kirjallinen varoituskyltti ei välttämättä riitä huolelliseen toimintaan. Mahdollisuuksien mukaan yhtiön tulee myös aidata leikkipaikka tai muulla tavalla varmistaa, että sen käyttö estyy riittävällä varmuudella, kunnes leikkipaikka on varmistunut taikka korjattu turvalliseksi.”

Tämä on varmasti laillisesti ja vastuukysymysten kannalta ihan pätevä ohje, mutta mitä se tarkoittaa lasten näkökulmasta? He haluaisivat vain jonkin paikan, missä voivat toteuttaa itseään. Rajoittavatko normit liikaa innovatiivisten leikkipaikojen suunnittelua ja käyttöä?

Kehityksen suunta

Leikkipaikan sääntöjä. Kuva: https://www.pdsigns.ie/contentFiles/productImages/Large/CSSE1.jpg

Leikkipaikalla tarkoitetaan nykyään tavallisesti valmiselementeistä koottua, aidattua tai muuten tarkoin rajattua aluetta, joka palvelee melko valikoitua ikäryhmää. Jokaisella leikkipuiston laitteella on omat turvamääräyksensä, ikäsuosituksensa ja eri laitteille on asetettu tarkasti suurimmat sallitut putoamiskorkeudet sekä rakojen ja aukkojen minimi- ja maksimiarvot. Jokaisen laitteen ympärille on myös määritelty minimietäisyys, jonka sisäpuolella tulee käyttää sertifioituja turva-alustoja ja materiaaleja mahdollisen putoamisen pehmentämiseksi.

Jos tällainen trendi jatkuu ylen määrin, mennään kyllä kohti lohdutonta lopputulosta. Turvamääräyksiä kiristetään jatkuvasti ja luodaan uusia sääntöjä, joiden perusteella välinevalmistajat joutuvat taas valmistamaan ja myymään uuden standardin mukaisia laitteita, kunnes lapset voivat lopulta liikkua alueella enää pehmustetussa kuplassa. Ei kuulosta kovin kehittävältä.

Nykyisiä leikkipaikkoja voisi verrata pitkälle prosessoituun einesruokaan. Siinäkin on tultu ruuan alkulähteiltä kohti keinotekoista, tarkoin säädeltyä ja erilaisten määräysten kahlehtimaa todellisuutta, joka ei välttämättä palvele enää tarkoitustaan. Samalla kun kaikki ongelmat pureskellaan valmiiksi ja tarjotaan loppukäyttäjälle mahdollisimman yksinkertainen ratkaisu, katoaa yhteys alkuperäiseen ja kognitiiviseen toimintaan todellisten tilanteiden parissa.

Kun leikkimisestä tehdään liian tarkoin säädeltyä ja määriteltyä, niin lapsuudesta putoaa yksi tärkeä osa-alue pois. Turvallisuuteen vetoamalla minimoidaan lapsen oman järjen käyttö, joka kuitenkin on tärkeä osa oppimista. Kun kerran kiipeät puuhun ja liian ohut oksa katkeaa ja putoat maahan, niin seuraavalla kerralla osaat arvioida kestävän rakenteen paremmin. Nykyaikaisessa leikkipuistossa tällaista kehitystä ei pääse tapahtumaan, kun kaikki riskitekijät on pyritty poistamaan.

On selvää, että kukaan ei halua lapselleen sattuvan mitään ikävää, mutta ollaanko leikkipaikkojen suhteen menossa jo kohti hätävarjelun liioittelua? Aikuisten pelot eivät saisi hallita liikaa lapsen kehitysympäristöä.

Tyttö ja kivet, Kuva: https://pixabay.com/fi/lapsi-tytt%C3%B6-ulos-luonto-kivet-723756/

Vaihtoehdot

Lähimetsät ja muut viheralueet ovat monesti paljon hyödyllisempiä ja virikkeellisempiä kuin keinotekoiset leikkipuistot. Metsissä on lukematon määrä houkutuksia, jotka stimuloivat mielikuvitusta. Luonnon omissa leikkivälineissä, puissa ja kivillä,voi kiipeillä ja hyppiä. Metsästä löytyviä keppejä voi heitellä ja niillä voi kaivaa maata. Fyysiset haasteet ovat monipuolisia ja vaihtelevia. On haastavaa vastamaata ja vauhdikasta myötämaata. Montut, liukkaat paikat, puiden juuret ja muut esteet kehittävät tasapainoa ja vahvistavat lihaksia. Luonto tarjoaa virikkeitä kaikille aisteille ja monikanavainen aistiärsykkeistö on hyväksi oppimiselle. Lisäksi luonnossa leikkiminen vähentää allergiariskejä myöhemmin elämässä. Enkä pitäisi vähäisimpänä hyötynä sitä, että lapsi oppii arvostamaan luonnollisia asioita ja pitämään luonnosta myös huolta.  

Toivoisin,että kaupunki pohtisi näitä kysymyksiä tulevia leikkipaikkoja ja -alueita suunniteltaessa, sekä lasten kehityksen vuoksi että kustannussyistä. Yhteen leikkipuistoon investoidulla summalla kyettäisiin luomaan jo aika monta mielikuvituksellista ja luonnonläheistä leikkialuetta, joissa ei ehkä ole niin paljon valmiita laitteita, mutta sitäkin enemmän virikkeitä ja ruokaa mielikuvitukselle.

 

Pojat ja kukat. Kuva: https://pixabay.com/fi/lapset-polku-kukat-kes%C3%A4ll%C3%A4-luonne-3396716/

 

Linkkejä:

Avainsanat: ,

Vastaa