PORVOON MAISEMISSA

Julkaistu 1.9.2025 by Mika Varpio

Kaikki rakennuspaikat eivät ole samanlaisia – eikä niiden tulisikaan olla. Jokaisella paikalla on oma historiansa, mittakaavansa, materiaalinsa ja tunnelmansa. Siksi rakennusten suunnittelussa tärkein taito ei ole vain arkkitehtoninen kekseliäisyys, vaan taito lukea ympäristöä ja kyky sovittaa uusi rakennus osaksi olemassa olevaa kaupunkitilaa.

Rakentamisen nykykäytännöt eivät valitettavasti useinkaan tue tätä lähestymistapaa. Rakennusyhtiöiden näkökulmasta ympäristöön istuvuus ei näy suoraan viivan alla, eikä se lisää voittomarginaalia. Rakennusyhtiöitä kiinnostaa ennen kaikkea kustannustehokas ja myyvä kokonaisuus: selkeä ja optimoitu tilasuunnitelma sekä tontti hyvällä sijainnilla. Tämän seurauksena rakentamisen painopiste siirtyy liian helposti pelkkiin teknisiin ja taloudellisiin mittareihin – ja ympäristöön sovittaminen jää toissijaiseksi.

Hyvä pohjaratkaisu ja sijainti saattavat riittää asuntokaupassa, mutta uuden rakennuksen vaikutukset ulottuvat paljon yksittäistä ostajaa laajemmalle. Rakennus ei asetu tyhjöön. Se asettuu osaksi katua, korttelia, kaupunginosaa – ja viime kädessä osaksi yhteistä kulttuuriympäristöämme. Jos rakennus on tyylillisesti ristiriitainen, vääristää mittakaavaa tai sulkee maisemasta tärkeitä näkymiä, kyse ei ole vain esteettisestä ongelmasta, vaan myös identiteetin ja paikan hengen (genius loci) menetyksestä.

Rakennus asettuu osaksi katua, korttelia, kaupunginosaa – ja viime kädessä osaksi yhteistä kulttuuriympäristöämme

Todellinen laatu rakentamisessa näkyy siinä, kuinka hyvin uusi rakennus sulautuu osaksi ympäröivää kudosta – vahvistaen, ei horjuttaen, paikan luonnetta.

Moderni ajattelutapa ei imeydy ympäristöön. Esimerkiksi puolen vuosisadan takainen rakentaminen näyttää, kuinka helposti kokonaisuus hajoaa, kun historia, mittakaava ja materiaali unohdetaan.

Rakentamisen laatua pitäisi mitata myös sillä, miten hyvin uusi täydentää olemassa olevaa. Pelkkä arkkitehtoninen näyttävyys ei riitä, jos se toimii ympäristöään vastaan. Modernin kerrostalon istuttaminen keskelle idyllistä vanhaa puutalokorttelia on yhtä keinotekoista kuin pienen puutalon sijoittaminen vilkkaan liikekeskuksen tornitalojen kainaloon. Tällaiset ratkaisut rikkovat mittakaavaa, materiaali- ja tyylijatkumoa ja heikentävät ympäristön kokemuksellista arvoa.

Modernismi ja ympäristökontekstin katoaminen

1960- ja 1970-luvun rakentamisessa ympäristökontekstin merkitys jäi usein tehokkaan ja standardoidun elementtirakentamisen varjoon. Uusien rakennusten suunnittelussa ei juurikaan pyritty sopeuttamaan rakennuksia olemassa olevaan kaupunkirakenteeseen tai maisemaan – pikemminkin ne erottautuivat siitä tietoisesti.

Tuolloin vallinnut rakentamiskulttuuri perustui vahvasti modernistiseen ajatteluun, jossa historiallisia kaupunkiympäristöjä – kuten edellisen vuosisadan empire-arkkitehtuurin hallitsemaa kaupunkikuvaa – saatettiin pitää vanhentuneina tai jopa kehityksen esteenä. Rakennettu ympäristö ei ollut enää vain kulttuurinen konteksti, vaan yhä enemmän tekninen alusta, jolle uutta asuntokantaa tuli tuottaa mahdollisimman kustannustehokkaasti ja nopeasti.

Moderni kaupunkirakenne nähtiin uuden ajan ilmentymänä, joka symboloi edistystä, teollistumista ja yhteiskunnallista uudistumista. Elementtitekniikka, tasakatot, betonijulkisivut ja pelkistetyt massoittelut ilmensivät rationalismia ja tehokkuutta – mutta samalla ne katkaisivat monin paikoin visuaalisen ja kulttuurisen yhteyden ympäröivään rakennuskantaan.

Moni nykypäivän rakentamishanke toistaa samoja virheitä kuin puoli vuosisataa sitten.

Huolestuttavaa on, että moni nykypäivän rakentamishanke näyttää toistavan samoja virheitä kuin puoli vuosisataa sitten. Ympäristökontekstia ei edelleenkään huomioida riittävästi, ja uudet rakennukset sijoittuvat paikoin kuin irralliset objektit – vailla yhteyttä ympäröivään maisemaan, paikalliseen rakennusperintöön tai kaupunkitilan rytmiin.

Onkin tärkeää, että tarkastelemme arkkitehtuuria ja kaupunkisuunnittelua kriittisesti – ei ainoastaan sen teknisten ratkaisujen vuoksi, vaan sen vaikutusten vuoksi kaupunkien identiteettiin, yhteisöllisyyteen ja kulttuuriseen jatkuvuuteen.

Porvoon erityispiirteet

Porvoo on ainutlaatuinen suomalainen kaupunki – kulttuurihistoriallisesti merkittävä ja visuaalisesti tunnistettava. Suomen toiseksi vanhimpana kaupunkina sen rakennettu ympäristö kertoo kerroksellista tarinaa keskiajalta nykypäivään. Porvoon erityislaatu perustuu juuri tähän: eri aikakausien kaupunkirakenteet ovat asettuneet rinnakkain luontevasti ja toisiaan kunnioittaen.

Porvoon erityisyys ei ole sattumaa, vaan seurausta pitkään jatkuneesta, usein tiedostamattakin syntyneestä paikan hengestä – tavasta rakentaa, joka on tiedostamattaankin vaalinut paikallista mittakaavaa, materiaaleja ja maiseman rytmiä. Tämän hengen säilyttäminen on paitsi esteettinen, myös strateginen valinta. Porvoon vetovoima ei perustu pelkkään sijaintiin tai yksittäisiin kohteisiin, vaan kokonaisuuteen, joka henkii identiteettiä, jatkuvuutta ja kulttuurista syvyyttä.

Viime vuosikymmeninä Porvoon kaupunkirakenne on kuitenkin muuttunut nopeasti. Uudisrakentamista on ohjattu tiivistämisen, tehokkuuden ja kasvun logiikalla – eikä uusia rakennuksia ole aina osattu sovittaa olemassa olevaan ympäristöön. Liian usein uudet hankkeet näyttäytyvät irrallisina elementteinä, jotka eivät keskustele alueen historian tai mittakaavan kanssa. Tämä kehityssuunta uhkaa juuri sitä kudosta, jonka varaan Porvoon viehätys ja vetovoima rakentuvat.

Vastuullinen suunnittelu ja päätöksenteko edellyttävät kykyä jatkaa tarinaa, ei kirjoittaa sitä uusiksi.

Siksi jokainen uudisrakennushanke Porvoossa on enemmän kuin tekninen tai kaavallinen kysymys – se on osa laajempaa, vuosisatoja jatkunutta kertomusta. Vastuu ei ole ainoastaan suunnittelijoilla, vaan myös päättäjillä ja viranhaltijoilla, joiden tehtävänä on puolustaa kokonaisuutta. Vastuullinen suunnittelu ja päätöksenteko edellyttävät herkkyyttä nähdä ja kuulla se, mitä paikka jo kertoo – ja kykyä jatkaa tarinaa, ei kirjoittaa sitä uusiksi.